2.11.2011

Poissa tilassa

Balealilla oli ajaton fiilis. Ihmiset (minä mukaan lukien) saattoivat istua tuntikausia rannalla tuijottamassa merta omiin ajatuksiinsa vaipuneina ja ympäröivästä maailmasta sulkeutuneina. Silmät katsoivat horisonttiin, mutta eivät erottaneet sieltä mitään.

Atlantin valtameri on maailman toiseksi suurin vesistö, jonka pinta-ala on yli 106 miljoonaa neliökilometriä. Samoin kuin maailmantaloudessa juoksutetaan satoja miljardeja euroja, joiden todellinen arvo jää tavalliselle ihmiselle abstraktiksi käsitteeksi, niin myös valtameri näyttäytyy meille loputtomana veden massana, joka ei ala eikä pääty. Jos se tahtoisi, se voisi nielaista rannalla istuskelevat ihmiset kertaheitolla.










Mars maailmalle - vai?

Olen mietiskellyt erästä ajatusta. Ilkka Malmberg kirjoitti tuoreimpaan Kuukausiliitteeseen jutun nomadeista, aina matkalla olevista ihmisistä. Päivi ja Santeri Kannisto jättivät kaiken Suomessa seitsemän vuotta sitten ja lähtivät kiertämään maailmaa. Sillä tiellä he ovat edellen. Malmberg kysyi jutun alussa, että kumpi tulee ensin, yksilö vai yhteisö. Tätä jäin kovasti pohtimaan, sillä eihän asia ole ollenkaan selvä.

"Me ei yleensä haluta tuoda meidän kantoja aktiivisesti esille. Se loukkaa niin monia. Ne sanovat, että teidät on koulutettu kalliisti, mutta te ette tuota mitään", kertoo Päivi jutussa. Kannistot suhtautuvat Suomeen kriittisesti, eivätkä halua palata takaisin.

Mietin, olemmeko me velvollisia kantamaan oman kortemme kekoon, jos saamme sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja ilmaisen koulutuksen, ja selustamme turvataan? Jos jokainen ottaisi kaiken valtion tarjoaman hyödyn irti antamatta mitään takaisin, miten sellainen voisi toimia?

Mutta ei siinäkään ole miltä, että elää onnettomana osana oravanpyörää. Tulisiko meidän siis olla sittenkin välittämättä valtiosta ja yhteisöstä, sillä elämme vain kerran ja ennen kaikkea itsellemme? Pitääkö valita joko tai?