Instagram

Olen alkanut käyttää Instagramia. Toivon, että tulisi katsottua enemmän ympärille, nähtyä ja kuvattua enemmän, kun puhelimen kamera on niin kevyt ja vaivaton.

1. #Sunrise
2. #Night view at Ruka
3. I looked #up

#Semmosta!

Ps. Ehkä arvasitte - olen alkanut käyttää myös Twitteriä.

Wait, what?

Otsikointi ei oikeastaan ole kovin vaikeaa. Ja journalismilla voidaan tarkoittaa melkein mitä tahansa.

Kolmatta päivää

Yksi tämän vuoden raskaimmista kokemuksista on ollut sairastella yli viikon. Olen kolmatta päivä neljän seinän sisällä, 22-neliön yksiössä potemassa poskiontelontulehdusta. Jaksan kolmen minuutin kävelylenkin auringossa ja lopun päivää katson aurinkoa ikkunasta. Nyt voin ehkä osittain ymmärtää, mitä tuntuu olla suljettuna tilaan. Toki voin lähteä, bailata vaikka yötä myöten ja maata taas viikon sairaana kotona, tuskailla päivien kulumista ja aamun vaihtumista ilapäivään ja iltaan. Nyt on ollut harvinaisen sitkeää flunssaa liikkeellä, ja vielä sitkeämpi on tämä flunssan jälkitauti. En malttanut olla nauttimasta ainoasta vapaastani viime lauantaina. Kävin vielä puolikuntoisena laskemassa, saunomassa ja sunnuntaina töissä 12 tunnin vuorossa. Miten siiä sitten kävi? Kävi niin, että nyt olen kipeä, ahdistunut ja ärtynyt itselleni ja maailmalle. 

Pessarin huipulta lauantaina. Aurinko laskee.

Olen lukenu paljon, mikä on ihan lohdullista. En voi lukea kovin pitkiä aikoja putkeen, koska otsalohkoa alkaa jomottaa, vaikka jomottaa sitä muutenkin. Siellä on varmaan litratolkulla räkää. 

Sain juuri luettua loppuun Caroline Salzingerin Terveisiä pahan akselilta. Salzinger on ruotsalainen ulkomaantoimittaja, joka on kirjoittanut kirjan reportaasikeikoistaan Pohjois-Koreaan, Iraniin ja Irakiin. Nämä kolme valtiota kuuluvat  George W. Bushin vuonna 2002 lanseeraamaan "pahan akselivallat" -käsitteeseen. Lisäksi Salzinger kirjoittaa keikoistaan Libyaan, Syyriaan ja Kuubaan, jotka muutamaa kuukautta Bushin julistusta myöhemmin John Bolton, Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri leimasi "Pahan akselin tuolla puolen" -osikoidussa puheessaan.

Kirja oli tosi kiinnostava ja mukaansatepaava. En ole ihan varma, mitä ajatella orastavista rakkaustarinoista Salzingerin ja ulkomaantoimittajien välillä, mutta kaipa se on osa ulkomaanreportterin elämää, josta Salzinger raportoi rehellisesti ja vähäistä kokemustaan häpeilemättä. Valokuvaajana koin hienoista ärtymystä Salzingerin asenteesta kuvaajia kohtaan, jotka hänen mukaansa olivat lähes poikkeuksetta itsekeskeisiä, kuolemaa rakastavia ja koppavia. Ovatko ulkomaanvalokuvaajat tosiaan sellaisia? Ikävä kuulla, jos asian laita on näin.

Luen parhaillani ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Markiisi de Saden Filosofia budoaarissa. Filosofia budoaarissa on de Saden viimeisin teos (julkaistu ensimmäisen kerran 1795) ennen hänen kuolemaansa 1814. De Saden nimestä on johdettu sana sadismi, ja hänen ensimmäisen teoksensa, Sodoman 120 päivää, pohjalta on tehty myös kuuluisa samaa nimeä kantava elokuva. 

De Sade oli kiistelty filosofi, jos  – monen mielestä – filosofi lainkaan, sillä hänen tekstinsä ovat avoimesti pornografisia. Filosofia budoaarissa keskittyy nuoren tytön ja hänen kolmen kasvattajansa orgioihin, joiden aikana ja sivussa kasvattajat opettavat tytölle mitä rajuimpia oppeja. Murha, abortti, insesti, you name it – kaikki on hyväksyttyä, luontoa ja siksi jopa suotavaa. De Sade halveksii kristinuskoa ja pitää kristinuskon moraalia luonnonvastaisena. Tämä käy dialogeista hyvin selvästi ilmi. De Saden kieli on suoraa, karua ja rienaavaa, jota tekee ajoittain pahaa lukea. No miksi sitten lukea? Provokatiiviset tekstit ovat aina kiinnostavia! On jännä lukea, miten ällistyttäviä ajatuksia ihmisillä on ollut, on ja tulee olemaan.

Toinen keskeneräinen kirjani on Svante Nordinin Filosofian historia. Olen aloittanut sen jo kerrana aikaisemmin aikeinani suorittaa filosofian historian kirjallisuustentti, mutta se jäi. Pääsin yli 500-sivuisessa opuksessa muistaakseni keskiaikaan ja siitä olen nyt jatkanut. Teologi Augustinuksen kohdalla häkellyin ja jäin pohtimaan ajan käsitettä. Juuri tästä syystä tykkään lukea filosofiaa. Välillä häkellyn niin, että jään pyörittelemään kysymyksiä mielessäni pitkäänkin. Välillä unohtaen ja välillä niihin palaten. Kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa tai väärää vastausta, sillä ovathan monet filosofian peruskysymykset vailla lopullista vastausta. Mutta ajattelua filosofia ja pohdiskelu edistää, ja syventää maailmankuvaa.

Maaliskuun alun havaintoja

Ajattelin, että blogin päivittäminen olisi nopea juttu. Noh, yli kuusi viikkoa on vierähtänyt, enkä ole saanut kirjoitetuksi yhtäkään merkintää. Mikä sääli! Täällä on tapahtunut vaikka mitä jännää.

En ihan tarkalleen ottaen ymmärtänyt tänne tullessani, miten kiirettä töissä tulisi olemaan. Joinain päivinä olen laskenut vain kaksi laskua päivässä, ensin töihin kymmenen maissa aamupäivällä ja sitten takaisin kello yhdeltä yöllä. Öinen kotilasku hoituu siten, että ensin haikataan 15 minuuttia pitkin Kurua, ylämäkeen luonnollisestikin, huoltoreitin päähän, ja vasta sitten voi iskeä laudan jalkoihin. Hissit lakkaavat pyörimästä kello seitsemän illalla.

Lopun matkaa pääseekin sitten laskemaan kotiovelle asti.

Hiihtolomaviikoilla Ruka muuttuu. Kun etelän hiihtolomaviikot alkoivat viikolla kahdeksan, elämä valui tunturiin, rinteissä soi musiikki, nuoriso kansoitti parkin ja pikkuponit ja porot jolkottivat ympäri Ruka Storea hihkuvat tenavat kyydissään. Vastaan käveli tonttuja ja mennikäisiä, kaiken maailman olentoja, joita hämmästelin itsekseni matkalla pukukoppiin. Huippuiltoina ravintolamme oli loppuunbuukattu, pöydät täynnä ja baaritiski täynnä väkeä.

Ruka elää unessa alkutalven, joulukiireitä ja tammikuun ensimmäistä viikkoa lukuun ottamatta, tietysti. Täällä käy vain satunnaisia vierailijoita laskemassa tai treenaamassa. Kevät on kiireisempää aikaa - nyt se lähtee: aurinko paistaa ja vappuun asti riittää porukkaa. Viime vuonna olin vain hiihtolomaviikot, joten odotan mielenkiinnolla, millainen riemujuhla huhtikuu täällä oikein on.

Ruka 27.2.

Kävin parin kaverin kanssa viime viikolla Pyhävaaralla haikkaamassa. Oli jumalattoman nastaa tarpoa hangessa siinä auringonpaisteessa, kokonaiset puolitoista tuntia, mutta upeita maisemia katsellessani huomasin olevani epävarma alastulossa. Jyrkkää, puista maastoa ja raskasta lunta. Vauhtia olisi pitänyt olla edes sen verta, että loppumatkaa alas tielle ei olisi tarvinnut kahlata metrin lumihangessa. Laskutaidossa on siis vielä paljon kehitettävää. Puita pitää oikeasti osata väistää, koska muuten voi sattua, pahasti.

Pyhävaaran huipulla.

Nyt olen ollut kolme päivää kipeänä. Sairastelu on tylsää, mutta toisaalta ihan tervettä. Olen potenut hienoista työuupumusta. En silti valita, sillä töitähän tänne tulin tekemään. Jos ihan arvuuttelee plusmiinusta ja sitä rataa, tienaan kahdelta viikolta enemmän kuin koko viime syksyn ajalta yhteensä, mikä tietysti johtuu siitä, että tein viime syksynä vain satunnaisesti töitä opintojen ohella. Jospa saisi säästettyä, ja sitten matkusteltua, ehkä syksyllä, joo, olen kovasti miettinyt Irania, arabimaita ylipäätään.

Ravintolapäivään alle kolme viikkoa

Helmikuun 4. päivä Suomessa syödään taas hyvin. Jännä nähdä, mitä ihmiset keksivät, kun ravintolaa ei ole helppoa viedä ulos kovilla pakkasilla. Tähän asti ravintoloitsijat ovat olleet hirmu kekseliäitä. Ravintolapäivän idea on pystyttää pop up -ravintola yhdeksi päiväksi ihan minne sielu sietää: kotiin, työpaikalle, rappukäytävään, leikkipuistoon, rannalle tai vaikka auton peräkonttiin. On vain päätettävä, mitä ruoka- ja juomatuotteita ravintola haluaa tarjota, monenmoista saa tarjota, ja sitten vaan tuumasta toimeen.

On mielettömän hienoa olla mukana tekemässä Ravintolapäivää. Meillä on upea taustatiimi, joka on motivoitunut ja verkostoitunut ja toimii intohimosta ruokakulttuuriin. Viikonloppuna järjestettiin Ravintolapäivän Mobile Camp, jossa olivat mukana Futurice, Nebula ja 20 vapaaehtoista multitalenttia. Kolmessa päivässä porukka suunnitteli mobiilisovellukset neljälle alustalle. Kun kävin tänään pyörähtämässä viimeisessä demossa, olin niin ällikällä lyöty, että leuka meinasi jäädä matkasta. Hemmetti. Ihan mieletön sitoutuminen, osaaminen ja intohimo!

Tänään istuskelin vaitonaisena metrossa matkalla kotiin. Ravintolapäivä on hieno juttu, mietin, ja sitä tehdään rakkaudesta ruokaan, ideaan ja ihmisiin. Ruoka on kyllä ihana asia. Ja viini.

Onkohan Rukalla vielä paljon lunta?

Ja sitä rataa.

Mobiilisovellukset viittä vaille valmiina!

Rukalla

Ensimmäinen neliviikkoinen vierähti Rukalla ketterään. Tätä viestiä naputtelen Helsingistä käsin, missä lumitilanne hyppelehtii rajusti märästä loskasta muutaman sentin lumipeitteeseen. 

Autokyyti joulukuun puolivälissä Helsingistä Rukalle meni yhdessä hujauksessa, eikä 800 kilometriä tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin aluksi pelkäsin. Tylsäähän se on, autossa istuminen, ja varsinkin, kun alkaa oksettaa aina kun yritän lukea kirjaa tai näpertää kännykkää. Niin se yhdeksän tuntia kumminkin meni, yhdessä hujauksessa, ja vastassa Rukalla minun ja Hennan yhteisessä 22-neliön asunnossa odotti ravintolapäällikön iloinen tervehdys.

Olihan se ihan mahdottoman kiva tulla taas tunturiin. Lunta oli ainakin 40 senttiä, siis ainakin neljä kertaa enemmän kuin Helsingissä tai Tampereella ja lisää sateli kaiken aikaa. Seuraava päivä kului tietysti mäessä, lauta luisti niin vauhdikkaasti, että pankkikorttikin tippui taskusta. Sinne jäi Masterit ja rahat, mutta kumma kyllä, harmi ja huoli oli verrattaen aika pientä, kun sydän oli pakahtua onnesta niissä lumisissa maisemissa. Ruka tuntuu kodikkaalta, eikä vain siksi, että viihdyn siellä maisemien puolesta, vaan myös siksi, että siellä on kivaa porukkaa.

Töihin oli kiva palata samaan tuttuun ravintolaan, jossa häärin jo viime vuonna hiihtolomaviikoilla. Jonkin verran olivat asiat muuttuneet, kuten ne monesti tuppaavat vuodessa muuttumaan, ruokalista ja uusia viinejäkin, mutta sama tuttu tunnelma siellä oli. Joulu ja uusi vuosi paiskimme töitä koko porukka kellon ympäri, noh, ainakin melkein, ja hiljaisempina aikoina hörpimme pehmeää Puro-kahvia, kiillotimme aterimia ja ihmettelimme lumihiutaleita. Vapaapäivinä kävimme mäessä, totta kai, ja laskimme puuteria muutamina oikein hyvinä aamuina, kun kukaan ei ollut vielä ehtinyt Kelon metsään. 

Tammikuun alussa palkka tuli ja meni, ja uusi lautakin piti hankkia, kun edellinen varastettiin. Jos tämä(kin) epäonninen tapahtuma olisi sattunut keskellä loskaista Helsinkiä, olisivat psyykkiset seuraamukset olleet kahta kamalammat. Harmittihan se, Burtonen Deja vu ja kaikkea, se oma uusi hieno lauta ja sen menetys, mutta minkäs sille mahtoi. Taputtelimme Hennan kanssa toisiamme selkään ja totesimme, että eiköhän marssita Burtonin kauppaan ostamaan uudet tilalle, niin päästään mäkeen. Päivän siinä ehdimme kurjistella, masentua ja murjottaa, ei sen pidempään. Niin me teimme, marssimme Burtoniin, ja hyvä lautahan tuo tämän kauden Feather on.

Loppiaisen jälkeen maanantaina istuin Kuusamon lentokentälle vievään autoon neljän kaverin kanssa. Rallitelttelimme hirveässä hengenhädässä kolmelta lähtevään Helsingin-koneeseen. Jotenkin onnistuimme ryhtymään matkaan kauhean myöhään, että ihan hirvitti, ja kun Kartsan auton ovetkin olivat jäätyneet niille sijoilleen. Molemmat mahdolliset kuskit olivat rillutelleet edellisillan Zonessa, ja olivat vielä kello 14.00 ajokelvottomassa kunnossa. Autoa ajoin minä ja hyvin ajoinkin, mitä nyt muutamaan otteeseen ohjeistin kovaäänisesti Kartsaa pitämään turpansa kiinni, ettei tarvitse opettaa sitä auton ajamista, kun oli sitä autoa ajettu aikaisemminkin, tarkemmin ottaen koko viime kesä lähes joka päivä.

Helsinki nyt kumminkin. Täällä on Docpoint, helmikuun alussa Ravintolapäivä ja heti perään ainejärjestön vuosijuhlat. Tampereelle junailen ensi viikolla, ja Jyväskyläänkin olisi ihanaa ehtiä. Parasta on silti se, että ensi kesän tiedän viettäväni Helsingissä, kaupungissa, jota ilman muuta rakastan myös loskaisina harmaina päivinä.

Poissa tilassa

Balealilla oli ajaton fiilis. Ihmiset (minä mukaan lukien) saattoivat istua tuntikausia rannalla tuijottamassa merta omiin ajatuksiinsa vaipuneina ja ympäröivästä maailmasta sulkeutuneina. Silmät katsoivat horisonttiin, mutta eivät erottaneet sieltä mitään.

Atlantin valtameri on maailman toiseksi suurin vesistö, jonka pinta-ala on yli 106 miljoonaa neliökilometriä. Samoin kuin maailmantaloudessa juoksutetaan satoja miljardeja euroja, joiden todellinen arvo jää tavalliselle ihmiselle abstraktiksi käsitteeksi, niin myös valtameri näyttäytyy meille loputtomana veden massana, joka ei ala eikä pääty. Jos se tahtoisi, se voisi nielaista rannalla istuskelevat ihmiset kertaheitolla.

Mars maailmalle - vai?

Olen mietiskellyt erästä ajatusta. Ilkka Malmberg kirjoitti tuoreimpaan Kuukausiliitteeseen jutun nomadeista, aina matkalla olevista ihmisistä. Päivi ja Santeri Kannisto jättivät kaiken Suomessa seitsemän vuotta sitten ja lähtivät kiertämään maailmaa. Sillä tiellä he ovat edellen. Malmberg kysyi jutun alussa, että kumpi tulee ensin, yksilö vai yhteisö. Tätä jäin kovasti pohtimaan, sillä eihän asia ole ollenkaan selvä.

"Me ei yleensä haluta tuoda meidän kantoja aktiivisesti esille. Se loukkaa niin monia. Ne sanovat, että teidät on koulutettu kalliisti, mutta te ette tuota mitään", kertoo Päivi jutussa. Kannistot suhtautuvat Suomeen kriittisesti, eivätkä halua palata takaisin.

Mietin, olemmeko me velvollisia kantamaan oman kortemme kekoon, jos saamme sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja ilmaisen koulutuksen, ja selustamme turvataan? Jos jokainen ottaisi kaiken valtion tarjoaman hyödyn irti antamatta mitään takaisin, miten sellainen voisi toimia?

Mutta ei siinäkään ole miltä, että elää onnettomana osana oravanpyörää. Tulisiko meidän siis olla sittenkin välittämättä valtiosta ja yhteisöstä, sillä elämme vain kerran ja ennen kaikkea itsellemme? Pitääkö valita joko tai?

Emma Watson

Muistatte ehkä Harry Potterin uskollisen ystävän Hermione Grangerin. Kuvassa on ihana Emma Watson Annoushka Ducasin korumainoksessa. Jos olen koskaan nuorempana kunnolla ihaillut jotain julkisuuden henkilöä, se on ollut kyllä Emma. Emma on kunnon tyttö.

Emman viralliset sivut. Kuva Coco's Tea Party.

Aamukahvista

Blogin nimi ei ole turhaan se mikä on. Sekä kahvilla että kuvilla on tärkeä rooli elämässäni. Ilman kahvia päivä ei lähde kunnolla käyntiin, sillä aamukahvi piristää oitis. Päivän loput kahvimukit juon tottumuksesta. Väsymyksen tilaan niillä ei ole havaittavaa vaikutusta, mutta mielihyväntunteeseen kylläkin. Kahvittelu on minulle tapariippuvuus, ja nautin siitä "muuten vain". Hyvä kahvi on onnen aihe. Olen alkanut juoda enemmän espressoa, sillä en enää jaksa lipittää yliopiston pohjaan palanutta pannukahvia.

Valokuvauksen ympärille olen rakentanut elämäni. En tosin pienestä pitäen, sillä pienenä halusin olla prinsessa, eläinlääkäri ja kilparatsastaja (edellä mainitussa järjestyksessä), mutta viimeiseen kolmeen vuoteen en ole oikeastaan joutunut miettimään, mitä haluan tehdä elämässäni ammatinvalinnan suhteen. Olen sikäli onnekkaassa asemassa, kun olen löytänyt oman juttuni. Tunnen, että valokuvilla voin kertoa kaiken sen, mitä haluan. En tiedä vielä, millaiseen kuvaukseen haluan suuntautua erityisesti, sillä olen kuvannut aktiivisesti vasta muutaman hassun vuoden. Ala-asteella napsittuja heppakuvia ei lasketa mukaan. Dokumentaristinen valokuvaus tulee aina olemaan lähellä sydäntä, siitä olen varma, mutta haluaisin niin kuvata Abbey Lee Kershawia!

Kuvat: we heart it ja simply breakfast (2)