Ensimmäinen neliviikkoinen vierähti Rukalla ketterään. Tätä viestiä naputtelen Helsingistä käsin, missä lumitilanne hyppelehtii rajusti märästä loskasta muutaman sentin lumipeitteeseen.
Autokyyti joulukuun puolivälissä Helsingistä Rukalle meni yhdessä hujauksessa, eikä 800 kilometriä tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin aluksi pelkäsin. Tylsäähän se on, autossa istuminen, ja varsinkin, kun alkaa oksettaa aina kun yritän lukea kirjaa tai näpertää kännykkää. Niin se yhdeksän tuntia kumminkin meni, yhdessä hujauksessa, ja vastassa Rukalla minun ja Hennan yhteisessä 22-neliön asunnossa odotti ravintolapäällikön iloinen tervehdys.
Olihan se ihan mahdottoman kiva tulla taas tunturiin. Lunta oli ainakin 40 senttiä, siis ainakin neljä kertaa enemmän kuin Helsingissä tai Tampereella ja lisää sateli kaiken aikaa. Seuraava päivä kului tietysti mäessä, lauta luisti niin vauhdikkaasti, että pankkikorttikin tippui taskusta. Sinne jäi Masterit ja rahat, mutta kumma kyllä, harmi ja huoli oli verrattaen aika pientä, kun sydän oli pakahtua onnesta niissä lumisissa maisemissa. Ruka tuntuu kodikkaalta, eikä vain siksi, että viihdyn siellä maisemien puolesta, vaan myös siksi, että siellä on kivaa porukkaa.
Töihin oli kiva palata samaan tuttuun ravintolaan, jossa häärin jo viime vuonna hiihtolomaviikoilla. Jonkin verran olivat asiat muuttuneet, kuten ne monesti tuppaavat vuodessa muuttumaan, ruokalista ja uusia viinejäkin, mutta sama tuttu tunnelma siellä oli. Joulu ja uusi vuosi paiskimme töitä koko porukka kellon ympäri, noh, ainakin melkein, ja hiljaisempina aikoina hörpimme pehmeää Puro-kahvia, kiillotimme aterimia ja ihmettelimme lumihiutaleita. Vapaapäivinä kävimme mäessä, totta kai, ja laskimme puuteria muutamina oikein hyvinä aamuina, kun kukaan ei ollut vielä ehtinyt Kelon metsään.
Tammikuun alussa palkka tuli ja meni, ja uusi lautakin piti hankkia, kun edellinen varastettiin. Jos tämä(kin) epäonninen tapahtuma olisi sattunut keskellä loskaista Helsinkiä, olisivat psyykkiset seuraamukset olleet kahta kamalammat. Harmittihan se, Burtonen Deja vu ja kaikkea, se oma uusi hieno lauta ja sen menetys, mutta minkäs sille mahtoi. Taputtelimme Hennan kanssa toisiamme selkään ja totesimme, että eiköhän marssita Burtonin kauppaan ostamaan uudet tilalle, niin päästään mäkeen. Päivän siinä ehdimme kurjistella, masentua ja murjottaa, ei sen pidempään. Niin me teimme, marssimme Burtoniin, ja hyvä lautahan tuo tämän kauden Feather on.
Loppiaisen jälkeen maanantaina istuin Kuusamon lentokentälle vievään autoon neljän kaverin kanssa. Rallitelttelimme hirveässä hengenhädässä kolmelta lähtevään Helsingin-koneeseen. Jotenkin onnistuimme ryhtymään matkaan kauhean myöhään, että ihan hirvitti, ja kun Kartsan auton ovetkin olivat jäätyneet niille sijoilleen. Molemmat mahdolliset kuskit olivat rillutelleet edellisillan Zonessa, ja olivat vielä kello 14.00 ajokelvottomassa kunnossa. Autoa ajoin minä ja hyvin ajoinkin, mitä nyt muutamaan otteeseen ohjeistin kovaäänisesti Kartsaa pitämään turpansa kiinni, ettei tarvitse opettaa sitä auton ajamista, kun oli sitä autoa ajettu aikaisemminkin, tarkemmin ottaen koko viime kesä lähes joka päivä.
Helsinki nyt kumminkin. Täällä on Docpoint, helmikuun alussa Ravintolapäivä ja heti perään ainejärjestön vuosijuhlat. Tampereelle junailen ensi viikolla, ja Jyväskyläänkin olisi ihanaa ehtiä. Parasta on silti se, että ensi kesän tiedän viettäväni Helsingissä, kaupungissa, jota ilman muuta rakastan myös loskaisina harmaina päivinä.
