Kolmatta päivää

Yksi tämän vuoden raskaimmista kokemuksista on ollut sairastella yli viikon. Olen kolmatta päivä neljän seinän sisällä, 22-neliön yksiössä potemassa poskiontelontulehdusta. Jaksan kolmen minuutin kävelylenkin auringossa ja lopun päivää katson aurinkoa ikkunasta. Nyt voin ehkä osittain ymmärtää, mitä tuntuu olla suljettuna tilaan. Toki voin lähteä, bailata vaikka yötä myöten ja maata taas viikon sairaana kotona, tuskailla päivien kulumista ja aamun vaihtumista ilapäivään ja iltaan. Nyt on ollut harvinaisen sitkeää flunssaa liikkeellä, ja vielä sitkeämpi on tämä flunssan jälkitauti. En malttanut olla nauttimasta ainoasta vapaastani viime lauantaina. Kävin vielä puolikuntoisena laskemassa, saunomassa ja sunnuntaina töissä 12 tunnin vuorossa. Miten siiä sitten kävi? Kävi niin, että nyt olen kipeä, ahdistunut ja ärtynyt itselleni ja maailmalle. 

Pessarin huipulta lauantaina. Aurinko laskee.

Olen lukenu paljon, mikä on ihan lohdullista. En voi lukea kovin pitkiä aikoja putkeen, koska otsalohkoa alkaa jomottaa, vaikka jomottaa sitä muutenkin. Siellä on varmaan litratolkulla räkää. 

Sain juuri luettua loppuun Caroline Salzingerin Terveisiä pahan akselilta. Salzinger on ruotsalainen ulkomaantoimittaja, joka on kirjoittanut kirjan reportaasikeikoistaan Pohjois-Koreaan, Iraniin ja Irakiin. Nämä kolme valtiota kuuluvat  George W. Bushin vuonna 2002 lanseeraamaan "pahan akselivallat" -käsitteeseen. Lisäksi Salzinger kirjoittaa keikoistaan Libyaan, Syyriaan ja Kuubaan, jotka muutamaa kuukautta Bushin julistusta myöhemmin John Bolton, Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri leimasi "Pahan akselin tuolla puolen" -osikoidussa puheessaan.

Kirja oli tosi kiinnostava ja mukaansatepaava. En ole ihan varma, mitä ajatella orastavista rakkaustarinoista Salzingerin ja ulkomaantoimittajien välillä, mutta kaipa se on osa ulkomaanreportterin elämää, josta Salzinger raportoi rehellisesti ja vähäistä kokemustaan häpeilemättä. Valokuvaajana koin hienoista ärtymystä Salzingerin asenteesta kuvaajia kohtaan, jotka hänen mukaansa olivat lähes poikkeuksetta itsekeskeisiä, kuolemaa rakastavia ja koppavia. Ovatko ulkomaanvalokuvaajat tosiaan sellaisia? Ikävä kuulla, jos asian laita on näin.

Luen parhaillani ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Markiisi de Saden Filosofia budoaarissa. Filosofia budoaarissa on de Saden viimeisin teos (julkaistu ensimmäisen kerran 1795) ennen hänen kuolemaansa 1814. De Saden nimestä on johdettu sana sadismi, ja hänen ensimmäisen teoksensa, Sodoman 120 päivää, pohjalta on tehty myös kuuluisa samaa nimeä kantava elokuva. 

De Sade oli kiistelty filosofi, jos  – monen mielestä – filosofi lainkaan, sillä hänen tekstinsä ovat avoimesti pornografisia. Filosofia budoaarissa keskittyy nuoren tytön ja hänen kolmen kasvattajansa orgioihin, joiden aikana ja sivussa kasvattajat opettavat tytölle mitä rajuimpia oppeja. Murha, abortti, insesti, you name it – kaikki on hyväksyttyä, luontoa ja siksi jopa suotavaa. De Sade halveksii kristinuskoa ja pitää kristinuskon moraalia luonnonvastaisena. Tämä käy dialogeista hyvin selvästi ilmi. De Saden kieli on suoraa, karua ja rienaavaa, jota tekee ajoittain pahaa lukea. No miksi sitten lukea? Provokatiiviset tekstit ovat aina kiinnostavia! On jännä lukea, miten ällistyttäviä ajatuksia ihmisillä on ollut, on ja tulee olemaan.

Toinen keskeneräinen kirjani on Svante Nordinin Filosofian historia. Olen aloittanut sen jo kerrana aikaisemmin aikeinani suorittaa filosofian historian kirjallisuustentti, mutta se jäi. Pääsin yli 500-sivuisessa opuksessa muistaakseni keskiaikaan ja siitä olen nyt jatkanut. Teologi Augustinuksen kohdalla häkellyin ja jäin pohtimaan ajan käsitettä. Juuri tästä syystä tykkään lukea filosofiaa. Välillä häkellyn niin, että jään pyörittelemään kysymyksiä mielessäni pitkäänkin. Välillä unohtaen ja välillä niihin palaten. Kysymyksiä, joihin ei ole oikeaa tai väärää vastausta, sillä ovathan monet filosofian peruskysymykset vailla lopullista vastausta. Mutta ajattelua filosofia ja pohdiskelu edistää, ja syventää maailmankuvaa.